Hyvin
herkästi näyttää näin heti vuoden alusta tulevan vanhat tapahtumat ja asiat
mieleen. Sellaista tapahtuu yleensä joulun aikoina ja sen jälkeenkin. Tulee
herkästi muisteltua menneitä. Tapanani on ollut ilmaista mennyt aika käsite
lauseella ”matkan varrelta, silloin joskus”. Tapahtumat muistuu mieliin
joistakin merkittävästä tapahtumasta eli merkkipaalusta, josta saa kiinni jo
eletyn asian. Hyvä, muistia tukeva konsti olisi kertoa sille rakkaalle päiväkirjalle
vaikkapa viikon menemiset ja tapahtumat. Harvempi tällaista muistojen
kirjaamista suorittaa, en minä ainakaan.
Telkkarista
saimme Suomi 100-ohjelmista hyvän kuvan menneiltä ajoilta. Tavallaan jokainen
sai kokea minkälaisissa puitteissa itse ja esi-isämme olivat eläneet. Esi-isät,
siihen lukeutuu myös äidit kakaroineen.
Jos
oman mielipiteeni sanon, niin työtä ja tuskaa tämäkin taival on ollut. Työn
kautta Suomi on nousunsa tehnyt. Sen näkee nyt ja tässäkin: tämän
kirjoittaminenkin tuntuu olevan vaikeaa. Yrittää nyt kertoa omakohtaisia
kokemuksia matkan varrelta, ei se ihan helppoa ole, ei ainakaan minulle.
Oikeastaan
tämän kirjoituspuuskan sai aikaan rasva, ihan tavallinen kinkun rasva, se joka
jää pannulle, kun kinkku otetaan uunista ja jota ei saa missään tapauksessa
kaataa viemäriin. Rasvan kuulemma on tapana tarttua putkiston seinämiin. Lämmin
rasva ja kylmä vesi saavat yhdessä aikaan reaktion, joka saa rasvan hyytymään
putkistoon. Siinä sitä sitten ollaan, lavuaarin eli kaatoaltaan edessä sitä
otellaan tukoksen kimpussa. Ei siinä ”karhukaan” auta, pumppaat ja pumppaat,
tukos hieman helpottaa, mutta nopeasti sama vaiva toistuu. Uskottava se on,
että teet karhunpalveluksen kaataessasi rasvan viemäriin. Paras tapa on
purkittaa sivutuote käytettyyn maitopurkkiin ja viedä pakkaus jatkojalostusta
varten keräilypisteisiin. Ainakin CM-tavaratalon pihalta tällainen keräilypiste
löytyi. Tammikuun alkupäivinä nämä pisteet olivat vastaanottavaisia. Ja ovat
varmasti seuraavillakin kinkunpaistokausilla.
Tietenkin
jalostamalla tuotteen itse keittiössä on yksi mahdollisuus päästä siitä
kohtalaisen turvallisesti eroon. Viimeksi mainittu käytäntö saattaa näkyä
senttien muodossa vyötäröllä ja tukostakin saattaa tulla niissä johtimissa,
jotka menevät sydämen kautta tuonne kovalevylle. Sen avaaminen tarvitsee
nopeata toimintaa ja ammattitaitoa.
Kun
kuulin uutisen kinkkurasvan uusiokäytöstä, hörisin ilosta tai muuten vaan, se
tuntui mukavalta. Tuli siinä eräs juttukin mieleen, joka vähän sivuaa
kinkkurasvauutista.
Elettiin
lähellä vuotta 1972. Tuolloin kotikunnaksemme tuli Kuusjoki. Siellä lähinnä
Raatalan yhdyskunta. En erehdy kirjoittamaan kylä sanaa. Sillä siihen aikaan
koko Kuusjoen kunta muodostui useammasta ”itsellisestä” yhdyskunnasta. Jokainen
alue eleli milteipä itsenäistä elämää. – ”Ai sää olet Kusjoelt”, joku saattoi
kysyä. Vastaus jokseenkin seuraavan kaltainen. ”E, mää olen Raatalast”. Hyvässä
sovussa pitäjässä asuttiin. Monenmoista yhteistoimintaa kuitenkin oli.
Varsinkin urheilun tiimoilta.
Kerron
tässä unen, jonka vaimoni koki ja näki eräänä lämpimänä kesäyönä. Hän nautti auringon lämmöstä jossakin etelän
maassa. Meren loiske ja liplatus hyväili tuntoaisteja. Oli ihana olla. Kesä ja
lokkien kirkuna sävytti hyvää oloa. Meri tuoksui todella voimakkaasti, mikä oli
ollessa, lomaparatiisissa. Yllätys oli suuri. Ilma oli jotensakin ihmeellinen
ja makuuhuoneen ikkuna avoin. Ehkä äänet kuuluivat maantieltä, mutta tuoksu ei
ollut aisteja hivelevä. Ilma ei tuoksunut vaan se haisi, löyhkäsi, sen minäkin
totesin. Tuuli oli yön aikana kääntynyt etelästä pohjoisen suuntaiseksi.
Läheisestä, vanhan meijerin luujauhotehdas oli tuoksun lähde ja aiheuttaja.
Tämä
tuotantolaitos oli asukkaille harmin aihe. Sanotaan, että paskahajussa kämmenet
kasvaa. Kyllä maaseudulla siihen ollaan totuttu, raha siinä haisee,
periaatteella maalla asutaan. Karjan pito saa ymmärrystä, mutta tämä Raatalan
luujauhotehdas ei sitä saanut, inhoa ja haukkumista kylläkin. Antoi laitos
työtä ja toimeentuloa monelle perheelle, mutta ei sitä kukaan lähiasukas
kiitellyt. Kuvaavaa olivat pikkupoikien kertomukset. Uteliaita oltiin, mutta
kyökäten sieltä pois juostiin. Järjestys pitää olla. Ainakin laitoksessa jossa
käsitellään pilaantuvaa raaka-ainetta. Rehutehdas osti laitoksen. Hajut lievenivät
ainakin 70%. Haju muuttui siedettäväksi kunnes loppui kokonaan. Yrityskauppojen
on tapana tuoda uusia tuulia. Tässä tapauksessa ”tuuli” vei raaka-aineet
muualle.
Tuoksuista muistui
mieleeni autoiluretki tuolla Loviisan tienoilla. Yhtä-äkkiä autoon tuli jotakin
lemua. Oliko pojalle käynyt vahinko, onko housuissa sitä itseään. Tarkastettava
se oli. Ei sitä kakat housuissa kylään menty. Haju sen kun voimistui, mutta
pojan pöksyt oli puhtaat. Varmaankin saimme häneltä arvosanan – torvet. Ei
erotettu sellun hajua. Ei, koska tehtaita ei ollut lähimaisemissamme.
Nykypäivänä
Korvenmäki saa vihaisia kommentteja lähiasukkailta. Ei tällaiset ”haisunäädät”
mukavia naapureina ole. Ehkä Korvenmäelle olisi jotakin tehtävissä. Sokeritehtaan
imelä tuoksu, sekin oli aika monen hampaissa. Minusta se ei varsinaisesti
haissut, mutta tuoksua tuprahteli.
Muutimme
asuinaluetta, joka nykyisin on Märynummi. Tämä alue jakaantuu kahteen eri
kylään, Märy ja Nummi. Salosta päin tien vasen puoli on Märy ja oikeapuoli
Nummi, siis Märynummi. Hiihtelin ja lenkkeilin täällä Nummen puolella, silloin joskus.
Salaisilla oli mukava liikuskella, niin kesällä kuin talvella. Siinä tutustuin
erään tuntemani työntekijän kautta Nummen puoleiseen tuotantolaitokseen. Senkin
muisteleminen aiheutui joulukinkun rasvasta ja sen jalostaminen
”Riesell”autojen käyttövoimaksi. Tämä
Nummen laitos puhdisti ja keräsi eläinperäisiä rasvoja ympäri Suomea. Iso
säiliöauto kulki entistä kaatopaikan tietä kohti jalostuslaitosta. Aika ahtaan näköiseltä tie näytti, mutta
hyvin se kesti raskaan säiliöauton.
Puhdistuksen
jälkeen rasva eli ”öljy” päätyi Tukholmaan johonkin lämpökeskukseen. Ruotsin
lainsäädäntö antoi periksi tämän ”polttolöpön” käyttämisen. Suomen ei. Täällä
Suomessa käytettiin kallista raskasta polttoöljyä lämmitykseen. Näin kertoi
laitoksen hoitaja. Hänen ei tarvinnut käydä kuin harvakseltaan seuraamassa
miten laitos pelaa. Työ oli 7 päiväinen, mutta tuntimäärää en tiedä mitä
viikossa kertyi, itsenäinen, mutta vastuullinen työ.
Tämänkaltaista
ihmettelemistä tässä maailman menossa on. Kyllä täällä on hyvä ja turvallinen
asua. Turvallisuutta tietenkin lisää se, että kaikesta löydämme jotakin
purnattavaa, mutta olemme aika valmiit ottamaan toiset huomioon ja toimimaankin
niin kuin meitä käsketään toimimaan. Taidan luulla vain. Hanttiinhan tämä Paavo
Saarijärvellä pani. Hän antoi kuokalla kyytiä pakkasherralle. Sanovat ettei
tämä herra päässyt maille eikä Halmeille, kun ojat suurenivat. Halmeille,
kirjoitin sen suurella H:lla, koska luultavasti tämän herran nimi on Halme,
joka omistaa tämän rasvanpuhdistamon, täällä meidän kulmakunnilla. Onko vielä
toiminnassa? Sitä en osaa sanoa. Hatunnosto, kun hän oli aikaansa edellä,
tuossa rasvankeruussa. Kuka hänelle kertoi, että ”kinkku”rasvalla öljypolttimot
toimivat. Vettä kuulemma siinä riesselin tekoaineessa on, mutta se saadaan
haihdutettua pois. Suolaa aina tarvitaan. Sen voi käyttää vaikkapa… no nyt ei
tule mieleen, mutta luultavasti. Ja nyt mä sen keksisin – mausteeksi tietenkin!
Nyt
rikastutaan oikein porukalla. Suomi on vihdoinkin öljymaa! Luujauho, eikös sillä
voi parantaa maaperääkin? Vai onko se ihan perätön juttu.
Niilo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti