lauantai 24. helmikuuta 2018

ENNE OLJ KYLÄKOULUIKII


Liekö ennäi kylliikää, jos mite viisii yhistäät niitkii pois kartalt, maakuntiloihe. Nui tuommoselt se miu muistiloist kuulost, vaik ei sillo semmost osattun ies aatellakkaa. Koulu mikä koulu. Ko kerta koulu viimo meikii kyläl saatii. Sottii jälest. Näät ko sin jäi joutilait parakkiloi, mist armeija mieste perreet siirreettii enemp rauha-aikasii tekemise paikkoloihe.

Olha sielkii koulu olna jo enne mei evakkoloihe tullooki, kiertokoulu kuitekii. Ja maalaistalo tuvasha miekii sen ensimmäise Aapikukkokirjain sain; ko viel sillo rakensiit niist parakkiloist lämpösempii ja yhistiit huonehii luokkiloihe kokosiks. Sit toisel luokal oltiikii jo uuves koulus.

Se varsinaine koulus olemine lienee olna kaikil samallaist, ainakii näis pienemmis kyläloululois, mis päi tahojaa – opettajjii mukasest mentii tietekii! Meilkii, mie muistasi, jot ol vakinaine aviopar pänttäämäs asjoi mei päihi, mut sit ol yhe lukukauve naapurikoulust tuuraaja kolmanne ja neljänne luoka opettajapöyvä takan. Ja hääko läht takas omal koulullee, nii myöhä pillahettii itkuu. Kaik. Vaik se, joka sit tul vakinaiseks, nii hää olj vaik kuinkakii hyvä; nuor ja innokas kansankynttel. Nappisilmänenkii. Jott tunteihe kans sitä jo siihe aikaa opetettii ja opeteltii elämää…
Siin myö ollaa, kaik "yläkoululaisii muka", II-VII luokilt

Mutt sit se kaik muu siint kyläkoulust. Sitä ei sillo kukkaa osant arvollee aateltkaa. Niinko sekkii ois muka kuulunt luontojaa meil kaikil. Ja sekkii, jot sillo opettajat olliit kyläl ne silmäätekeväisimmät silviisii, jot ko ne olliit mitä mielt, nii samalviisii aattel koko kylä. Tai melkist kaik. Ainha meist löytyy semmosii, ko vastustaat. Monel tosi semmone asenne tulleekii vast ikälisäks, niinko miulkii. Nyköjää. Mut sillo ainakii sil kyläl hyö, nää opettajat, olliit siel kansakunna kaapi pääl. Vähä niinku yläluokas se Ruuneberki kipsine pää. Vai oiskoon olna Sygnaeus, se Uuno yhel uul. Semmosiiko kuka muka koulusta ast muistasiis. Vaik se kyl jäi mielee, jot ko millo, järjestäjän olles, se piti ottaa opettajapöyväl, nii märäl rätil ei saant pölylöi käyvä pyyhkimää; se ko muka sullaa semmosest. Kipsine. 

Mut jos sais taas palattuu siihe alkuperäsee asijaankii.

Nää opettajat, hyö järjestiit ja ohjasiit kaikemmoist, olemissii ja tekemissii, mei kyläläisii joutoaja kuluks. Ol ompeluseuroloi ja kuoroiltoloi ja meil musikoil monemmoisii askartellui tyrkyl – voimistelust ja muustkii urheilust alkai. Kesät, talvet. Kouluaikoi ulkopuolelkii. Olha siel kyläl sit saarnamiehiikii. Ne pittiit koulul ommii kerholoitaa, joist niist mie jottain muistelij jo sillo nuoruusvuosissain, ko myö pojatkii käytii RistinKaartii. Siel ko näät käi kaik kylä tytöt. Tiijä heistkää, nii et usko perästkö! Joka tappaukses tää kyläkoulu ja sen opettajaväk, heijä ympärillää elämä siel syrjäkyläl kuulosti kuleksiva. Ja iha hyväst. Ees Marttayhistyksest ei kohont kettää hei tasollee vaikuttammaa, vaik tomeriikii emäntii ol. Jos ei lie olna kilvanhaluloitkaa.

Nyt ei taija ennää olla ies kyläkoululoitkaa – ei ainakaa kunna pitämin. Jokune lie kyläläisii yhistyksii ihtesä ja omil voimil järjestämmii. Niihe kaltasii ollaa jo haikailemas, mut jot mitä kaikkee muuta sielt maaseuvu maisemast o hävintkää? Lehis kirjuttaat, mite lapseperreil ja aikusilkii olis ohjattuihe tekemissii tarvista, mut ko kukkaa ei ala vapaaehtoseks. Koulurakennuskii voip viel olla purkamata taik jonku karatekerho leiripaikaksee ostama, mutt henkist puolt sil entiselviisii, se kaik sielt puuttuu. Eikä lie ees ihme, jotta haikaillaa. Kyll semmosii tarvittas tänäkii päivänä – ainakii sivukylil! Just siel, mis kaik tunsiit toiseesa ja sen tekkiitkii hyväs henkes. Tiijä vaik kaivattas kaupunkipaikoiskii, vaik niis yle kaikkee tarjotaakii: kaupallisest! Sillo enne, ko kaik muukii ol paremmi, meil annettii mahollisuuksii avittaa ihtiämme kaikemmoisel tiijol ja viisauvel, taik sitt vaa nauttii kaikest mitä kanssaihmisill olj meil tarjol kulttuurij ja lystinpion kans. Eikä kukkaa myynt pääsylippuloi, raha jälkee arpomissiikii ol melko harvaksii. Mutt elämä ol elämise makkuist ja siin olj mukava olla mukan. Jotta älköä ennää jääkö vaa haikailemmaa niit entisii kyläkoululoihi aikoi ja antiloi – kyl teistkii joku jämäkkä saattasis vielkii ottaa ohjat kättee ja rakentaa entisevviisii wanha-aikaist elämämennoo meil ikäihmisil ja siin samal nuoremmilkii! Toivoop
                                                   














keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Liike on lääke

Kaupungin liikuntatoimi ja Kansalaisopisto muistavat kansalaisia pari kertaa vuodessa jaettavalla yhteisellä tiedotelehdellä. Selaisin tuota lehteä etsiessäni siitä omaa liikuntakurssiani. Meille on tarjolla vaikka mitä opetusta ja ohjausta. Meidät varttuneempi väestö on muistettu jopa omalla eläkeläisliikuntakortilla hinnaltaan 40€/vuosi. Korttia myydään ainakin uimahallin kassalla ja kaupungintalon Infossa. Pitäisikö hankkia sellainen? Mitähän tuolla kortilla saisi? Tarkempi tutustuminen antaa tiedon, että sillä pääsee uimahalliin ja voi valita yhden kuntosalin, jossa käydä. Myös ikäihmisten Pirteyttä päiviin-liikuntaan voi osallistua. Ikäihmisten vesijumpasta menee lisämaksu. Suomusjärven kuntosalilla metsästetään kadonneita lihaksia tiistaisin. Halikon liikuntahallilla on liikkuvia leidejä. Urheilutalon palloilusalissa on Seniorilavista.

Tuo Lavis on varsin hauska liikuntamuoto. Kävin sitä kokeilemassa viime vuonna Sytyn lajikokeilussa. Ensin näytti siltä kuin olisi kovin vaikeaa asetella jalat oikeassa järjestyksessä lattialle. Mutta sitten musiikki alkoi soida ja minunkin jalkani tiesivät heti, miten askelia pitää ottaa. Niin on vielä kehon muistissa nuoruusajan lavatanssit. En kuitenkaan sen enempää laviksesta innostunut. Olisiko ”Steppiä ikäihmisille” kivaa? Vai venyttelyäkö kroppa kaipaisi?

Käänsin sitten lehden toisin päin ja sieltä löytyi Kansalaisopiston kurssit. Ja siellä tutulla paikalla oli tuttu kurssi. Terveysliikunnan puolella ensimmäisenä ”Tuolivenyttely”. 
Siellä olen käynyt ennenkin. Viehättävä Marion-rouva ohjaa selkärangan ja niska-hartiaseudun venyttelyä. Me ohjattavat istumme tuolilla ja teemme ohjeiden mukaan vajaan tunnin verran venytellen yläkroppaa sinne ja tänne ja tuonne päin. Joulutauko venyttelyssä oli melkein kaksi kuukautta ja kroppa alkoi jo huutaa apua. Voisihan sitä tietysti kotonakin venytellä, mutta porukalla se on kivampaa ja tulee tehtyä tehokkaammin. Pehmeän musiikin säestyksellä liikkeiden mukaan sisään ja ulos-hengittäen tulee käytyä läpi ylävartalon lihakset. Tehokasta!

Selasin sitten Kansalaisopiston muutakin tarjontaa. Kun viisaat sanovat, että aivojakin pitäisi käyttää. Tällä viikolla luin uutisen, että kaunokirjallisuuden lukeminen on hyväksi aivoille. Kirjoja olen lukenut kuusivuotiaasta saakka. 

Tarina kertoo, että ensimmäinen lukemani kirja on ollut Porkkanan poika. Mitään kirjan sisällöstä en enää muista, mutta pikainen ”kuuklaus” antoi tiedon sen olevan dekkari, jonka on kirjoittanut Marton Taiga. Reumayhdistyksen kirjakerhossa kokoonnumme kerran kuukaudessa keskustelemaan kirjoista ja vaihdamme niistä mielipiteitä. Noissa keskusteluissa ei aina mieltymykset kohtaa. Mutta onneksi nykyään kirppareilta löytyy edulliseen hintaan luettavaa joka makuun ja kirjastosta tuhansia niteitä lisää.

Selasin lisää kurssitarjontaa. Menisinkö ”Paleografian harjoituskurssille”? Mitä se mahtaa olla? Tarkempi perehtyminen selvittää, että kyse on Ruotsin vallan aikana saksalaisella käsialatyylillä kirjoitettujen asiakirjojen tulkinnasta. En usko, että viihtyisin tuolla kurssilla. Entäs ”Vierivä kivi ei sammaloidu”, mitähän se on? Siellä muistellaan menneitä, ratkotaan tehtäviä ja hetki jumpataan keppiä ja tuolia käyttäen. Tuo voisi olla kivaa. Miten olisi ”Varttuneiden vasta-alkajien teoriapianoryhmä”? Mutta kun sormet ovat niin kyhmyiset. Jaa mutta se onkin teoriaa. No en kuitenkaan. Entäs ”Kalannahan parkitsemiskurssi”? Mutta kun en enää kalasta, ei ole kalannahkoja. Ja sitten pitäisi olla kurssi Miten käytän parkittuja kalannahkoja. Käsityön taitoja meille Reumalaisille opettaa Salme, joten ne kurssit ohitan. Tietotekniikan oppitunteja olen käynyt Sytyssä, jotta opitut taidot eivät unohdu. Myös uusia sovelluksia pitää opetella, ettei putoa kelkasta. Niitäkin kursseja Syty tarjoaa tarvittaessa. 

Reumaliitolla oli kampanja ”Liike on lääke”. Moneen sairauteen kropan tarpeiden mukaan tehty liikkuminen auttaa. Olen käynyt erilaisia Kelan kuntoutuksia vuosien mittaan. Paras on ollut Hopeaniemessä aikoinaan pidetty Nivelkipuisten kurssi. Tuon kurssin muutamista osallistujista tuli hyviä ystäviä, joiden kanssa pidetään vieläkin yhteyttä.  

Kävely ystävien kanssa on parasta psykososiaalista kanssakäymistä. Ystävälläni oli pieni koira, joka ulkoilutti meitä ennen. Nyt koira on lähtenyt uuteen kotiin, joten sitten keskenämme teemme kävelylenkkejä. Siinä samalla tulee kuulumiset vaihdettua. Lihaskuntoa yritän vahvistaa viikoittaisilla kuntosalikäynneillä. Jokaiselle on jotain tarjolla, kunhan vain löytää sen mieluisimman tavan liikkua.
                                                                                               Eila












lauantai 17. helmikuuta 2018

LUOKKASORMUS


Monilla 1950-luvulla keskikoulun suorittaneilla on muistona koulusta luokkasormus. Joillakin on sellainen jopa tallessa, kuten tämän kirjoittajalla.

Siihen aikaan mentiin ensin kansakouluun. Neljännen luokan keväällä oli pääsykokeet oppikouluun. Näin esimerkiksi Sauli Niinistö sai Pajulan koulussa opettajaltaan Helena Ahaselta suosituksen oppikoulun pääsykokeisiin. Myöskin viidenneltä luokalta saattoi pyrkiä oppikouluun, kuten allekirjoittanut. Ne, jotka läpäisivät pääsykokeet, siirtyivät Yhteiskouluun. Muut jatkoivat oppivelvollisuusajan kansakoulussa ja ehkä vielä jatkokoulussa. Kansakoulun käyneet pyrkivät mahdollisia jatko-opintoja varten koulutason oppilaitoksiin, esimerkiksi Kauppakouluun, joka johti merkantin tutkintoon.

Kun oppikoulu alkoi, oli edessä viisi luokkaa keskikoulua. Keskikoulun todistuksella oli mahdollisuus pyrkiä opistotason jatko-opintoihin, esimerkiksi Kauppaopistoon, jonka tutkinto oli merkonomin tutkinto.

Keskikoulusta pyrittiin lukioon, joka kesti kolme vuotta – jos ei tuplannut ? Lopussa sitten oli ylioppilaskirjoitukset, ja onnistumisen merkkinä valkolakki. Nyt kysymyksessä on Oriveden Yhteiskoulu, jossa keskikoulu ja lukio toimivat samassa rakennuksessa. Kun olin keskikoulun viimeisellä luokalla, alkoivat tytöt valmistella luokkasormusten hankkimista jo hyvissä ajoin keväällä 1958. Näin oli tapana. Tytöt kääntyivät kuvaamataidon opettajan Terttu H:n puoleen, että järjestettäisiin suunnittelukilpailu. Luokkia oli kaksi VA ja VB.

Luokille tuli erilaiset sormukset. Terttu olisi halunnut hyvin taiteellisen sormuksen – ei tavanomaista. En kirjoittaisi tätä muistelua, ellen olisi voittanut sitä suunnittelukilpailua. Ehdotukseni oli aivan perinteinen.

Hopeasormuksessa on emaloitu kuvio ja OYK, 1958 sekä luokan tunnus VA. Sisäpuolelle oli kaiverrettu omistajansa nimikirjaimet. B-luokalla väri oli ruskea ja kuvio perinteinen. Tämä oli äänestyksen tulos molemmilla luokilla.


Muistan Tertun tuskastuneen ilmeen, kun ei saatu aikaiseksi mitään todella modernia muotoa! Jonkinlaista vakiseurustelua osoitti se, jos tyttö antoi luokkasormuksensa pojalle, joka piti sitä kellonremmissä. Myöskin toisinpäin. Siis oltiin ”kihloissa”. Yleensä sormus palautui vähin äänin seurustelun loputtua takaisin.

Naapurin poika Raimo A. ei käynyt keskikoulua. Hän oli kiinnostunut eräästä B-luokan tytöstä ja oli jossakin tilanteessa puoliväkisin ottanut häneltä luokkasormuksen. Muistan hyvin sen olleen hänen kellonremmissään. Muista myös, että tämä tyttö (RS) oli itkuinen, kun ei saanut sormusta takaisin.

Raimo tuli noin 15 vuotta myöhemmin kai synnintuntoon ja eräässä yhteydessä, kun olin käymässä kotipaikkakunnallani, hän toi yllättäen sen sormuksen minulle ja sanoi, että keksisinkö jonkin konstin palauttaa tuo sormus? Laitoin sen sitten talteen korurasiaan, jonne se unohtui pitkäksi aikaa. Lukiossa oli vain yksi luokka, jossa oli sekä A- että B-luokan oppilaita keskikoulusta. Kun sitten Yo-luokkani mallia 1962 piti Tampereella luokkakokouksen, ja kutsukirjeen mukana oli osallistujien luettelo, juolahti heti mieleeni tuo sormus. Löytyi onneksi vielä.

Luokkakokouksen illallisella Hotelli Tammerissa kyselin, että kenen mahtaa olla tämä B-luokan luokkasomus? Olin olevinani tietämätön, koska olihan sormuksessa nimikirjaimet. Sormuksen palautuminen oli RS:n mielestä ihme ja että sen menetys oli ollut hänelle kasvas pala pitkään.

Raimo kuoli asbestoosiin muutama vuosi tuon luokkakokouksen jälkeen. Hän oli ollut työssä asbestiputkien purkutyötä tekevässä firmassa Tampereella.

                                                                                 Eero














keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Ystävän päivä on joka päivä


Olen sitä mieltä, että ystävän päivä on jokainen päivä. Ystävänpäivä on sitten vain kerran vuodessa, onneksi! Olemme täällä Suomessakin amerikkalaistuneet valtavasti, kun nykyään pitää juhlia kaikenlaisia teemapäiviä. Suurimmat juhlat meilläkin ovat nykyään halloween ja ystävänpäivä.

Ystävänpäivästä on tullut rakkauden päivä. Jokaisena päivänä pitää rakastaa toisia ja parempi se on ilmoittaakin joka päivä, ei vain helmikuun 14. Ystävänpäivän lähestyessä alkaa kaupoissa näkyä vaaleanpunaisia hörhellyksiä ja sydämiä.



Joskus 1990-luvulla ollessani yläasteella, tulivat ystävänpäiväkortit muotiin. Silloin järjestettiin koululla ihan oma, sisäinen postin jakelu. Koulun aulaan tuli postilaatikko, johon sai jättää ystävänpäiväkortteja ystävilleen. Piti vain laittaa nimi ja luokka korttiin. Sitten tukioppilaat jakoivat kortit. Iso oli homma, mutta ilokin oli valtava! Näin myöhemmin on tajunnut, ettei se päivä tainnut olla kaikkien mieleen. Jokainen ei saanut isoa kasaa kortteja, joku sai vain yhden tai kaksi, joku ei yhtään. Tällainen ei enää tänä päivänä olisi mahdollista. Nyt keksittäisiin vaikka salainen ystävä, jotta jokainen saisi ainakin yhden kortin.

Itse olen yrittänyt opettaa pojilleni, että jokainen päivä on yhtä tärkeä. Ystävät ovat elämän suola ja heistä on pidettävä huolta. Ystäviä muistetaan pitkin vuotta, ei ainoastaan ystävänpäivänä. Ja mukavaa onkin, kun posti kulkee pienten ja vähän isompienkin jalkojen kuljettamana naapuruston postilaatikoihin. Lapset pitävät myös korttien lähettämisestä ja saamisesta.

Ei silti voi kieltää, että onhan se mukavaa saada aviomieheltään edes ystävänpäivänä kukkia ja sydämen muotoisia marmeladeja tai konvehteja. Silti on tärkeämpää, että aviomies on arjessa mukana, jakaa ilot ja surut.

Jokainen päivä on ystävän päivä ja siksi arvokas ja tärkeä!

Päivi














lauantai 10. helmikuuta 2018

Koira

Siitä joko tykkää tai. Koira on lemmikkinä mukava, teet mitä tahansa sen eteen, niin haukkumiset saat aina ”palkaksi” :-)


Oli oma koira joskus kauan sitten, viime vuossadalla. Roope nimeltään. Pojalle sen alun perin hommasin, että on joku, joka ottaa pojan vastaa, kun koulusta kotiin tulee. Olihan Roope jo sisäsiisti, melkein 2-vuotias meille tullessaan. En ollut suunnitellut koiran hankkimista ollenkaan, mutta se vaan ”sulatti” mun sydämen, kun sen näin. Mulla oli akvaario myynnissä, sellainen vähän yli 100 litrainen, ehdottivat vaihtokauppaa, mut sitten meillä olikin yhtäkkiä akvaario ja koira. Maksoinkin 1200 markkaa, eli ei ihan täys hinta, koska oli jo ikää jonkin verran. Pitovaikeuksien takia,  joutui olemaan yksinään yli 12 tuntia päivässä, joka ei tietysti tee hyvää koiralle. 

Akvaarion sain sitten myytyä myöhemmin. Kääpiöpinseri oli rotu ja vähän ärhäkkä vieraille.

Mun koira siitä sitten tuli pitemmän päälle, kun oli ollut meillä. Lenkkeilyä sai, kilometritolkulla kävelimme metsäpolkuja. Ennen minä väsyin kuin koira. Silloin alkoi myös tämä MS ilmoittaa olostaan.  Mutta ei se meidän lenkkeily intoa vienyt. Päinvastoin, tuntui, että enempi vaan lenkille. Aamuin ennen töihin menoa, poika vei päivällä ja taas kun kotia tulin ja illalla kerta viel. Uros kun oli, piti niitä hajujälkiä jättää.

Mutta sitten tuli muutto; miten onnistuu, kun uudessa paikassa on kissa? No, ensin meni jonkun aikaa kaukaa kyräillen, puolin ja toisin, sitten jo uskalsi päästää koiran ulos ilman remmiä. Ja pian jo ruokailivat samalla kupilla. 

Mutta sitten tuli Roopelle joku huono olo, lääkärissä käynti, pari kertaakin. Selvisi, että joku iso kasvi vatsassa. Leikkaus olisi ollut vaihtoehto, mutta hinta noin 5-8 tuhatta markkaa. Ja kun ei ollut takuuta, että Roope olis ikinä kuntoon tullut, päätin sitten, että ei vanhan koiran tarvii kärsiä, ei olis edes tajunnut sitä. Vein koiran lääkäriin, joka antoi sen piikin, mutta sepä se olikin mulle kauhee paikka, itkin kun piikki annettiin ja koko kotimatkan, hyvä kun autolla kotiin pääsin. Siellä oli naapuri kaivanut hautapaikan, käärin Roopen omatekemään huopaan, ja sinne kuoppaan laitoin, sen verran syvälle, ettei kukaan / mikään kaiva ylös.  Kesti vuoden verran ennen kuin menin viemään kukkia hautapaikalle, tai sellaisia monivuotisia kasveja. Pitäis joskus mennä katsomaan miten kasvavat, kun olen taas jo 17 ollut pois sieltä asunnosta.  Nyt kun ei ole omaa autoa, pyörän kanssa vois kesällä ajella sinnepäin. Saa nähdä. Ei sitä tällaista kotieläimen pitoa kukaan muu varmaan ymmärräkään, kuin sellainen henkilö, jolla itsellään on jokin lemmikki. On ne vaan ihania!

Tämä koira oli 2,5 vuotta hoidossa, nyt Vantaalla uudessa kodissa…
                    Sisko












keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Rasvastako pelastus hyvinvoinnillemme?

Hyvin herkästi näyttää näin heti vuoden alusta tulevan vanhat tapahtumat ja asiat mieleen. Sellaista tapahtuu yleensä joulun aikoina ja sen jälkeenkin. Tulee herkästi muisteltua menneitä. Tapanani on ollut ilmaista mennyt aika käsite lauseella ”matkan varrelta, silloin joskus”. Tapahtumat muistuu mieliin joistakin merkittävästä tapahtumasta eli merkkipaalusta, josta saa kiinni jo eletyn asian. Hyvä, muistia tukeva konsti olisi kertoa sille rakkaalle päiväkirjalle vaikkapa viikon menemiset ja tapahtumat. Harvempi tällaista muistojen kirjaamista suorittaa, en minä ainakaan.

Telkkarista saimme Suomi 100-ohjelmista hyvän kuvan menneiltä ajoilta. Tavallaan jokainen sai kokea minkälaisissa puitteissa itse ja esi-isämme olivat eläneet. Esi-isät, siihen lukeutuu myös äidit kakaroineen. 

Jos oman mielipiteeni sanon, niin työtä ja tuskaa tämäkin taival on ollut. Työn kautta Suomi on nousunsa tehnyt. Sen näkee nyt ja tässäkin: tämän kirjoittaminenkin tuntuu olevan vaikeaa. Yrittää nyt kertoa omakohtaisia kokemuksia matkan varrelta, ei se ihan helppoa ole, ei ainakaan minulle.


Oikeastaan tämän kirjoituspuuskan sai aikaan rasva, ihan tavallinen kinkun rasva, se joka jää pannulle, kun kinkku otetaan uunista ja jota ei saa missään tapauksessa kaataa viemäriin. Rasvan kuulemma on tapana tarttua putkiston seinämiin. Lämmin rasva ja kylmä vesi saavat yhdessä aikaan reaktion, joka saa rasvan hyytymään putkistoon. Siinä sitä sitten ollaan, lavuaarin eli kaatoaltaan edessä sitä otellaan tukoksen kimpussa. Ei siinä ”karhukaan” auta, pumppaat ja pumppaat, tukos hieman helpottaa, mutta nopeasti sama vaiva toistuu. Uskottava se on, että teet karhunpalveluksen kaataessasi rasvan viemäriin. Paras tapa on purkittaa sivutuote käytettyyn maitopurkkiin ja viedä pakkaus jatkojalostusta varten keräilypisteisiin. Ainakin CM-tavaratalon pihalta tällainen keräilypiste löytyi. Tammikuun alkupäivinä nämä pisteet olivat vastaanottavaisia. Ja ovat varmasti seuraavillakin kinkunpaistokausilla.

Tietenkin jalostamalla tuotteen itse keittiössä on yksi mahdollisuus päästä siitä kohtalaisen turvallisesti eroon. Viimeksi mainittu käytäntö saattaa näkyä senttien muodossa vyötäröllä ja tukostakin saattaa tulla niissä johtimissa, jotka menevät sydämen kautta tuonne kovalevylle. Sen avaaminen tarvitsee nopeata toimintaa ja ammattitaitoa.

Kun kuulin uutisen kinkkurasvan uusiokäytöstä, hörisin ilosta tai muuten vaan, se tuntui mukavalta. Tuli siinä eräs juttukin mieleen, joka vähän sivuaa kinkkurasvauutista.

Elettiin lähellä vuotta 1972. Tuolloin kotikunnaksemme tuli Kuusjoki. Siellä lähinnä Raatalan yhdyskunta. En erehdy kirjoittamaan kylä sanaa. Sillä siihen aikaan koko Kuusjoen kunta muodostui useammasta ”itsellisestä” yhdyskunnasta. Jokainen alue eleli milteipä itsenäistä elämää. – ”Ai sää olet Kusjoelt”, joku saattoi kysyä. Vastaus jokseenkin seuraavan kaltainen. ”E, mää olen Raatalast”. Hyvässä sovussa pitäjässä asuttiin. Monenmoista yhteistoimintaa kuitenkin oli. Varsinkin urheilun tiimoilta.

Kerron tässä unen, jonka vaimoni koki ja näki eräänä lämpimänä kesäyönä.  Hän nautti auringon lämmöstä jossakin etelän maassa. Meren loiske ja liplatus hyväili tuntoaisteja. Oli ihana olla. Kesä ja lokkien kirkuna sävytti hyvää oloa. Meri tuoksui todella voimakkaasti, mikä oli ollessa, lomaparatiisissa. Yllätys oli suuri. Ilma oli jotensakin ihmeellinen ja makuuhuoneen ikkuna avoin. Ehkä äänet kuuluivat maantieltä, mutta tuoksu ei ollut aisteja hivelevä. Ilma ei tuoksunut vaan se haisi, löyhkäsi, sen minäkin totesin. Tuuli oli yön aikana kääntynyt etelästä pohjoisen suuntaiseksi. Läheisestä, vanhan meijerin luujauhotehdas oli tuoksun lähde ja aiheuttaja.

Tämä tuotantolaitos oli asukkaille harmin aihe. Sanotaan, että paskahajussa kämmenet kasvaa. Kyllä maaseudulla siihen ollaan totuttu, raha siinä haisee, periaatteella maalla asutaan. Karjan pito saa ymmärrystä, mutta tämä Raatalan luujauhotehdas ei sitä saanut, inhoa ja haukkumista kylläkin. Antoi laitos työtä ja toimeentuloa monelle perheelle, mutta ei sitä kukaan lähiasukas kiitellyt. Kuvaavaa olivat pikkupoikien kertomukset. Uteliaita oltiin, mutta kyökäten sieltä pois juostiin. Järjestys pitää olla. Ainakin laitoksessa jossa käsitellään pilaantuvaa raaka-ainetta. Rehutehdas osti laitoksen. Hajut lievenivät ainakin 70%. Haju muuttui siedettäväksi kunnes loppui kokonaan. Yrityskauppojen on tapana tuoda uusia tuulia. Tässä tapauksessa ”tuuli” vei raaka-aineet muualle.

Tuoksuista muistui mieleeni autoiluretki tuolla Loviisan tienoilla. Yhtä-äkkiä autoon tuli jotakin lemua. Oliko pojalle käynyt vahinko, onko housuissa sitä itseään. Tarkastettava se oli. Ei sitä kakat housuissa kylään menty. Haju sen kun voimistui, mutta pojan pöksyt oli puhtaat. Varmaankin saimme häneltä arvosanan – torvet. Ei erotettu sellun hajua. Ei, koska tehtaita ei ollut lähimaisemissamme.

Nykypäivänä Korvenmäki saa vihaisia kommentteja lähiasukkailta. Ei tällaiset ”haisunäädät” mukavia naapureina ole. Ehkä Korvenmäelle olisi jotakin tehtävissä. Sokeritehtaan imelä tuoksu, sekin oli aika monen hampaissa. Minusta se ei varsinaisesti haissut, mutta tuoksua tuprahteli.

Muutimme asuinaluetta, joka nykyisin on Märynummi. Tämä alue jakaantuu kahteen eri kylään, Märy ja Nummi. Salosta päin tien vasen puoli on Märy ja oikeapuoli Nummi, siis Märynummi. Hiihtelin ja lenkkeilin täällä Nummen puolella, silloin joskus. Salaisilla oli mukava liikuskella, niin kesällä kuin talvella. Siinä tutustuin erään tuntemani työntekijän kautta Nummen puoleiseen tuotantolaitokseen. Senkin muisteleminen aiheutui joulukinkun rasvasta ja sen jalostaminen ”Riesell”autojen käyttövoimaksi.  Tämä Nummen laitos puhdisti ja keräsi eläinperäisiä rasvoja ympäri Suomea. Iso säiliöauto kulki entistä kaatopaikan tietä kohti jalostuslaitosta.  Aika ahtaan näköiseltä tie näytti, mutta hyvin se kesti raskaan säiliöauton.

Puhdistuksen jälkeen rasva eli ”öljy” päätyi Tukholmaan johonkin lämpökeskukseen. Ruotsin lainsäädäntö antoi periksi tämän ”polttolöpön” käyttämisen. Suomen ei. Täällä Suomessa käytettiin kallista raskasta polttoöljyä lämmitykseen. Näin kertoi laitoksen hoitaja. Hänen ei tarvinnut käydä kuin harvakseltaan seuraamassa miten laitos pelaa. Työ oli 7 päiväinen, mutta tuntimäärää en tiedä mitä viikossa kertyi, itsenäinen, mutta vastuullinen työ.

Tämänkaltaista ihmettelemistä tässä maailman menossa on. Kyllä täällä on hyvä ja turvallinen asua. Turvallisuutta tietenkin lisää se, että kaikesta löydämme jotakin purnattavaa, mutta olemme aika valmiit ottamaan toiset huomioon ja toimimaankin niin kuin meitä käsketään toimimaan. Taidan luulla vain. Hanttiinhan tämä Paavo Saarijärvellä pani. Hän antoi kuokalla kyytiä pakkasherralle. Sanovat ettei tämä herra päässyt maille eikä Halmeille, kun ojat suurenivat. Halmeille, kirjoitin sen suurella H:lla, koska luultavasti tämän herran nimi on Halme, joka omistaa tämän rasvanpuhdistamon, täällä meidän kulmakunnilla. Onko vielä toiminnassa? Sitä en osaa sanoa. Hatunnosto, kun hän oli aikaansa edellä, tuossa rasvankeruussa. Kuka hänelle kertoi, että ”kinkku”rasvalla öljypolttimot toimivat. Vettä kuulemma siinä riesselin tekoaineessa on, mutta se saadaan haihdutettua pois. Suolaa aina tarvitaan. Sen voi käyttää vaikkapa… no nyt ei tule mieleen, mutta luultavasti. Ja nyt mä sen keksisin – mausteeksi tietenkin!


Nyt rikastutaan oikein porukalla. Suomi on vihdoinkin öljymaa! Luujauho, eikös sillä voi parantaa maaperääkin? Vai onko se ihan perätön juttu.
                                                    Niilo
















lauantai 3. helmikuuta 2018

Silmänpalvojat

Rehellisyys on venyvä käsite. Ihmiset ovat aikain saatossa oppineet kantapään kautta, ettei joka tilanteessa kannata sanoa, mitä ajattelee ihan oikeasti.

Silloin, kun voi nimettömänä ja tuntemattomana esittää mielipiteensä, voi kirjoittaa mitä todellisuudessa ajattelee. Sanomalehtien tekstaripalstat, yleisön osastoon hyväksytyt mielipiteet nimimerkillä ja ”kansan radio” ovat tuiki tarpeellista terapiaa. Niissä sanottava on aitoa. Jos vaaditaan nimi ja henkilöys, joudutaan silmänpalvonnan puolelle.

Vanhat sananlaskut ovat tästä aiheesta hyvin nasevia: ”Sen lauluja laulat, kenen leipää syöt. Lapsen suusta kuulet totuuden. Ajattele mitä sanot, ettet sano mitä ajattelet”.

Presidentin vaalien alla tehtyjen Gallup-kyselyjen pohjalta tultiin siihen tulokseen, että 90 % äänioikeutetuista äänestää. Kissan villat!

Kun radion toimittaja kyselee kadulla vastaantulijoilta, että äänestävätkö he, niin lähes poikkeuksetta vastaus on kyllä, vaikka asianomainen tietäisi jo, ettei viitsi äänestää, koska se ei kiinnosta.

Huvittavaa oli, kun vahvemmat oluet vapautettiin ruokakauppojen hyllyyn, ja paikallislehden toimittaja haastatteli kaupan pihassa kylän punanenäisiä miehiä, niin kuvan ottamisen jälkeen vastaukset olivat seuraavanlaisia: ”Minulle on ihan sama missä niitä myydään. Se asia ei minua kosketa millään tavalla. Ostan niin vähän ja harvoin, että voi sanoa, että en käytä kuin jouluna ja juhannuksena.” Ja sitä rataa.
             Eero













keskiviikko 31. tammikuuta 2018

RUSETTILUISTELUJEN MUISTELUA

Sitähän se on elämä näillä kymmenillä. Muistelua. Eikä se mitenkään huono ajanviete olekaan. Tuo luistelu. Tosin nilkat eivät enää kestäisi – eikä varmaan äijäkään, pystyssä. Kolmisenkymmentä vuotta sitten on viimeksi kokeiltu. Vartin verran. Ja se riitti. Mutta muistikuvia sen muistaminen koosti paljon kauempaa – reilun seitsemänkymmenen vuoden takaa…

Salon torimaisema sai viimein, ilmastonmuutosta uhmaten, tällekin talvelle ulkoluistinradan ympyräparkkiinsa. Oiva vastine luonnonjään puuttumista korvaavana, luistelutaitoja ylläpitävänä liikunnan lisääjänä. Keskeinen sijainti ja loistavat olosuhteet muutoinkin, niin ylläpidon kuin ohessa tarjottavien lisäarvojensa (mm. kioskitoimintansa) ansiosta. Kiinnostustakin löytyy, sen olen ohikulkiessani huomannut. (Aikoina ennen sen ’Suuren Sulatuksen’ saapumista!) Huomasin myös sellaisen luisteluun liittyvään perinteeseen liittyvän kaipailun, jonka puuttumista hiukan ihmettelen. Vai olisiko digiloikka loikannut senkin niskaan? Ja se on rusettiluistelu!

Minkälaisia perinteitä sillä on Salossa olemassa, en junantuomana tiedä. Ehkä joku kertoilisi vaikkapa kommenteissa niistä ja täyttäisi tiedostamisestani puuttuvaa osaa talvisista harrastuksista nykyisellä kotiseudullani. Kiitos! – Omakohtaisesti loin suhteeni niin luisteluun, kuin sen alalajiksi lukeutuvaan rusettiluisteluun eteläisessä Savossa, rauhallisem pikkukaupungin perinteisiin kuuluvana talvisuutena.

Luonnonjäälle, kaupungin keskustaan – saarella kun sijaittiin – oli aurattu jokatalvinen luistinrata. Ensimmäiset maankamaralle jäädytetyt radatkin tulivat silloin myös pikkuhiljaa käyttöön jääkiekon viedessä harrastajia jääpallolta, mutta niillä kentillä ei vapaata luistelua sallittu. Tuo jo ”ikiaikaisena” joka talveksi ilmaantuva luistinrata oli päivisin narupallon perässä mutkamailan kanssa jääpallossa kisaajia, mutta iltaisin se rauhoitettiin talvisista tunnelmista nauttiville. Olosuhteisiin nähden oivallinen tunnelma-valaistus ja ajankohdan hittimusiikki, jota pelkästään kerääntyi kuuntelemaan suuri joukko kaupunkilaisia kenttää reunustavalle kävelysillalle. Vanha riimu, Lännen keltaruusu, Zambesi, Anna, Egon, Istanbul, Pieni ankanpoikanen, Mummon kaappikello… Kyllähän Sinä muistat! Siis jos olit silloin jo olemassa. 
– Mutta se rusettiluistelu!

Kentän reunalle oli rakennettu tai tuotu sellainen huoltomökki, jossa sai vaihtaa kevyempiin asusteisiin ja luistavampiin ”jalkineisiin”. Siellä sisällä vallitseva kosteus ja viileys estivät liiaksi viivyttelemästä, vaikka pienehköllä pystykaminalla koetettiinkin molempia torjua. Toinen pää rakennuksesta tytöille, toinen pojille. Silloin ei sukupuolineutraaliutta hoksattu ottaa vielä puheeksi, eikä siis tarvittu kolmatta ovea. No, rusettiluisteluiltoina, joita ennakkoon mainostettiin ja odoteltiin, jaettiin noissa huoltopisteissä tytöille punaiset ja pojille siniset ”rusetit”, joihin oli kiinnitetty reilun kokoinen numeroitu lappu. Alkuaikojen järjestetyistä ”pariksi sattumisista” viisastuneina järjestäjät ottivat laatikosta jonkun rusetin eli vuoronumeroperäistä järjestystä ei noudatettu. Näin luotiin lisää hienoista jännitettä illan tunnelmaan. Piti näet luistella kenttää ympäriinsä ja etsiskellä samalla numerolla luistelevaa vastakkaisen sukupuolen edustajaa. Ja kun silloinen yhteisten rientojen innostus oli nykyistä näkyvästi aktiivisempaa, niin tällainen kymmenkesäinen saattoi huomata ”oman numeronsa” ikivanhalla aikuisella. Sellaisiksi tuossa iässä näet laskettiin jo viimeistään kolmekymppiset, joskus heti täys’käisyytensä (21 v.) saavuttaneetkin. Tällaisessa tapauksessa numerolappunsa tiukasti ”lyyssin” helman alle piilottaneena lähdettiin hieromaan vaihtokauppoja kaveriporukan niitten vanhempien poikien kanssa. Silloin monissa yhteyksissä kaveruuskaan ei pysähtynyt täytettyjen vuosien eroon. Lienee jäänne Talvisodan hengestä. Siitä kun ei ollut vielä kauaakaan. Myös silloin, kun ”juuri SILLÄ Tipulan tytöllä”, jonka kanssa olisi ollut mukava luistella, ja jonka numeron oli käynyt ”vakoilemassa”, niin silloin kaupankäynti oli vieläkin aktiivisempaa. Kun piti löytää sen ”oikean” kohteen (eli tämän tytön) numeroa kantava poika. Jos ikäero oli huomattava, niin kaverilta sai lapun ihan mieluusti, mutta joskus se maksoi parikin Sitruunasoodapulloa.
Kun numeropari löysi toisensa, niin rohkeasti käsi kädessä kierrettiin kenttää vastapäivään ja laulettiin taustalla soivan kappaleen mukana. Niillä vuosikymmenillä oli yksi merkityksellinen tapa kerätä iskelmien sanoja ja opetella ne ulkoa. Suomenkielisten. Jonkun Luis Armstrongin Kiss of firen taikka Glen Millerin Moonlight Serenaden melodiat osattiin hyräillä, mutta tämä uusi, kolmas kieli-vaihtoehtomme tuli lauluissakin muodikkaaksi vasta myöhemmin. Ehkä siitä(kin) johtuen tuon Lontoon murteen puuttuminen jäi pysyväksi kohdallani. Jos niitäkin olisi laulettu ja kirjoiteltu pieniin, vahakantisiin vihkoihin, joita sitten lainattiin, että kaverikin sai sen uusimman iskelmän sanat käyttöönsä, niin tiedä vaikka – tai tuskin kuitenkaan…

Siinä rusettiluistelussahan ei sitten juurikaan jännitystä ollut enää tämän ”numeroidun” löydyttyä. Ehkä sovittiin yhdessä menemisestä Tipulan sukkatansseihin – koulun voimistelu-salin lattiaa säästettiin niin, ettei sinne ulkojalkineilla saanut mennä. Mutta ne parikeskeiset jännitteet, ne ilmaantuivat vasta muutaman vuoden kuluttua, eikä niistä tällaista julkitunnusta tehdäkään, vaikka muisteltavaa niissäkin kyllä olisi! Takuulla… Mutta mukavalla talvi-illan tunnelmalla, musiikilla ja isolla joukolla myötäeläjiä, saatiin jotenkin yhteenkuuluvuutta, jota siihen aikaan haettiin monenmoisin keinoin ja jota arvostettiin nykyistä enemmän. Ehkä siksikin me niin usein otamme puheeksi monien asioiden vertailuissa, että oli se ennen paremmin! Aika kultaa muistot, mutta silti. Oli!


Tätä kirjoittaessani vallinneesta pikkupakkasesta huolimatta nämä muistelemiseni todella lämmittivät. Jopa vielä pyrymyräkän (sen edellisen) jälkeisenä, yllättävän sulan maan palautumisesta johtuneen hämmennyksen jälkeenkin. Toipuminen lainehtineen luistinradan saattamiseksi käyttökuntoon on kuulemma jo organisoitu ja heti näiltä ekoilta yöpakkasilta rataa aletaan auraamaan ja hioman entistä ehommaksi.

Sitten, kun vielä huomasin jonkun salolaisen kyselevän Facebookissa ympyräparkin rusettiluistelun puuttumisesta, niin jospa Falkstedtin Pertti ottaisi tästä(kin) asiasta kopin ja virittelisi tunnelmia siihen samankaltaiseen suuntaan, mitä hän itse muistaa olleen joskus Urheilukentän jäällä. Ihan oikeesti Pertti! Sinä kun olet toteuttavana persoonana niin monessa mukana! Tehokkaasti… Uskon, että meitä menneitä muistelevia ilmestyisi runsaasti paikalle – ainakin 50-60-lukujen vintage-musiikkia kuuntelemaan!

Tämä olisi todellakin










oikein ison peukuttamisen arvoinen asia ja teko!








lauantai 27. tammikuuta 2018

Neuvosto neuvomassa

Vammaisneuvosto toimii myös Salossa, tiesitkö sinä sen?
Vammaisneuvoston tarkoituksena on seurata kaupungissa tapahtuvaa päätöksentekoa ja ottaa kantaa sellaisiin asioihin, jotka koskettavat myös vammaisia kaupunkilaisia. Tosiasiassahan näitä päätöksiä ovat kaikki! Millään ei riitä aika ja resurssit kaikkien päätösten tarkastelemiseen vammaisten kaupunkilaisten näkökulmasta, mutta hienoa olisi, jos vammaiset henkilöt itse toisivat esiin niitä asioita, joihin vammaisneuvoston pitäisi ottaa kantaa.

Vammaisneuvostolla, kuten vanhusneuvostollakaan, ei ole päätösvaltaa. Nämä molemmat neuvostot ovat neuvoa antavia. Neuvostot voivat laatia lausuntoja erilaisista asioista ja toimittaa niitä edelleen virkamiehille ja tarvittaessa myös kaupunginhallitukselle ja -valtuustolle.

Pitääkö aloitteen aina olla neuvostojen käsissä? Ei mielestäni. Tärkeää olisi myös, että kaupungin virkamiehet, asioiden valmistelijat ja päätöksentekijät olisivat tietoisia vammais- ja vanhusneuvostosta ja olisivat yhteydessä niihin, kun asiat niin vaativat.

Kun esimerkiksi suunnitellaan palveluita, ei juuri koskaan kysytä vanhus- tai vammaisneuvoston mielipidettä asioista. Meillä olisi paljonkin sanottavaa, kunhan sitä myös kysyttäisiin. On turhauttavaa, kun usein liian myöhään vaikuttamisen kannalta kuulee asioista. Ei ole helppoa seurata kaupungin päätöksentekoa, koska päätöksen-tekomme ei ole esteetöntä. Päätösten kirjaaminen, esityslistojen ja pöytäkirjojen metsästäminen kaupungin kotisivuilta on haastavaa, mahdotontakin. Meillä ei ole ajateltu saavutettavuutta tiedonsaannin näkökulmasta. Kotisivujen käyttö on sekä vammaisille että vanhuksille usein mahdotonta. Tässäkin asiassa neuvostot voisivat tehdä yhteistyötä ja kaupunki suuressa viisaudessaan voisi kysyä tai edes selvittää esteettömyysasioita ennen kotisivujen uudistamista. Onhan se ihan älytöntä, että sivut uusitaan isolla rahalla eivätkä ne sitten edes toimi esimerkiksi näkövammaisen apuvälineillä…

Hassua on myös se, että julkisia tiloja rakennettaessa tai korjattaessa ei välttämättä kysytä vammaisneuvoston lausuntoa asiasta. Onhan se aina halvempaa tehdä muutokset rakentamis- tai korjausvaiheessa, ei valmiiseen rakennukseen. Toivottavasti edes joku päättäjä taas heräisi tähänkin asiaan!
                                    Päivi