lauantai 21. huhtikuuta 2018

Tulta syöksevä lohikäärme


Huhtikuun 23. päivänä muistellaan rohkeaa sotilasta, pyhää Georgiosta, tutummin pyhää Yrjöä. Hän oli mies, joka uskalsi tunnustaa kristinuskoa, vaikka keisari tuomitsi siitä hänet kuolemaan. Hän on rohkeudessaan meille partiolaisille esikuvana. Pyhän Yrjön muistopäivän viikolla vietetään aina partioviikkoa, jolloin partiolaiset kantavat huivia ja partiopaitaa päällään myös koulussa ja töissä. Partioviikon aikana partiolaiset erityisesti ajattelevat partiolupaustaan ja -lakiaan.

Pyhästä Yrjänästä ei ole varsinaisia historiallisia todisteita. Hänen tarinansa ja muut häneen liittyvät tiedot pohjautuvat täysin legendoihin. Näitä legendoja onkehitelty 500-luvulta asti. Legenda Yrjänästä ja lohikäärmeestä periytyy myöhäiskeskiajalta.

Partiolaisten mukaelma legendasta on seuraavanlainen:

Pyhä Yrjänä syntyi Kappadokiassa Herran vuonna 303. 17-vuotiaana hän pestautui ratsuväen sotilaaksi ja pian hänet tunnettiin urheudestaan. Kerran hän tuli Selem-nimiseen kaupunkiin, jonka lähettyvillä eli lohikäärme. Sille oli joka päivä syötettävä yksi kaupungin asukkaista, joiden kohtalon arpa ratkaisi.

Sinä päivänä, jolloin pyhä Yrjänä tuli kaupunkiin, arpa oli langennut kuninkaan tyttären Cleolindan osalle. Pyhä Yrjänä päätti, ettei prinsessa saisi kuolla ja niin hän hyökkäsi läheisessä suossa makaavan lohikäärmeen kimppuun ja tappoi sen.

Pyhä Yrjänä oli juuri sellainen, kun partiolaisen tulisi olla. Kun Yrjänää kohtasi vaikeus tai vaara, miten suuri tahansa, vaikkapa lohikäärmeen muodossa, hän ei koettanut paeta sitä peläten. Pyhä Yrjänä hyökkäsi sen kimppuun omin ja hevosensa voimin. Hän oli huonosti aseistettu tämän kaltaista ottelua varten. Hänellähän oli vain keihäs. Hän kuitenkin kävi kamppailuun, teki parhaansa ja lopulta onnistui voittamaan taistelun, johon kukaan ei ollut uskaltanut ryhtyä.

Juuri tällä tavalla partiolaisen olisi suhtauduttava vaikeuksiin tai vaaraan. Olkoot vaarat miten suuria tai pelottavia tahansa tai olkoon hän miten huonosti varustettu tahansa, hänen on käytävä niiden kimppuun rohkeasti ja luottavaisesti käyttäen kaikki voimansa voittaakseen ne. On olemassa mahdollisuus, että hän onnistuu.

Ole valmis – aina valmiina! On hienoa toteuttaa tätä partiolaisten tunnuslausetta jokapäiväisessä elämässä. Partiolaisuudesta on tullut tapa elää. Kerran partiolainen on aina partiolainen.
                                   Päivi













keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

SYÖDÄÄN KALAA

Kalansyöjän sydän kiittää”. ”Kala on täysipainoista ja terveellistä ruokaa, sillä siitä saa monia terveydelle välttämättömiä ravintoaineita”. ”Tällaisia terveysvaikutuksia kalan syönnillä on…” 

 

Uskotaan, uskotaan! Mutta haitanneenko sekään, että minusta kalaruokaa syödessään siitä saa useimmiten myös ylittämättömän makunautinnon. Kun muutoinkaan en likimainkaan aina tee valintojani ortodoksisesti terveellisyysvinkkelistä, kaikkein vähiten ruoka-annosteni suhteen, niin ykköstekijänä aterian pääraaka-aineista valintani on maku. Melko usein se on terveellisyyksien lisäksi sivuuttanut myös hinnan – tai myönnettäköön, että nykytasolla tulot (miinukselle jäävä köyhyysrajaeläke) / menot -balanssi ei salli(si) tuon viimeksi mainitun kriteerin sivuuttamista ihan joka kuukausi. Siksipä tuo maun painoarvo kohoaa entisestään.

Ja kun puhutaan ”makuasioista”, niin… Mutta omani kanssa en ole koskaan joutunut edes läheltäpititilanteeseen, joka olisi johtanut kiistelyyn. Siis Itte Minäni kanssa! Tiedän mikä on herkullista ja se tieto ei kaipaa seurakseen sen enempää terveellisyyttä kuin hintaakaan. Siksi terveydenhoitoalalta ne henkilöt, joitten vastuualueena on seurata kroonisuuksieni pysyttelemistä kliinisesti määriteltäessä edes siedettävällä tasolla, saavat ansaitsemattomia lisäpisteitä, sillä JOS tuo hintaan perustuva este ei pitäisi valintaani terveellisemmällä tasolla mitä mielihaluni yrittävät tarjota ratkaisuiksi, niin pitkäaikaisarvoissani ei näkyisi valoa edes tunnelin siinä päässä, josta sisälle joskus joudun kurkistamaan. Haluamattani. Jopa muutaman viime vuoden saldo painoindeksissänikin on alentunut. (Viimemainittu johtuu kuulemma siitä, että vanhuksen lihasmassa vähenee – läski ei. ) Tiedä sitten. Mutta en tunnusta! Kuvitelkoot he vain, että vuosikymmenien ohjeet, kirkottamiset (= saarnat) ja kannustus, ovat kantaneet vihdoinkin hedelmää ja äijä alkaa vihdoinkin kypsyä käsittämään… Ehkä myös omaksi onnekseni, tielleni ilmaantuu valittavaksi ehtoja, joilla on jopa terveellisyysvaikutuksia – halusinpa taikka en! Mutta silti pyrin syömään kalaa. Sen herkullisen maun vuoksi. Vaikka se on kallista! Ja jos siinä samalla hyödyn sen terveellisyydestä, niin soromnoo!
(”Soromnoo”: suomeksi väännetty lainaus venäjän kielen sanoista ”всё равно (vsjo ravnó)”, eli "kaikki yhdentekevää", ”mitä väliä”, ”samapa tuo”. Että tulipahan tuonkin sanan ymmärtäminen hyödynnetyksi tässä terveellisyyden siivellä. Ja vaihteeksi käyttäen jotain muutakin alkulähdettä kuin muka niin muodikasta Lontoon murretta! So what?
😊

 

Kun tämän blogimme kotipaikka koetaan merellisenä voimallisesti arkikalakannaltaan silakkaseutuna, en ala omia Itä-Suomi-painotteisia makumieltymyksiä sen enempää mainostamaan, ettei se makuasioista kiistely pääsisi livahtamaan tämän julkaisufoorumin keskuuteen. Mutta omaa kantaani puolustan henkeen ja vereen viimeistä ruotoa myöten!

 

Tässä olisi taas ja jälleen oivallinen mahdollisuus avata blogin lukijakunnan kanssa rakentavaa ”kahdenvälistä” keskustelua kalaruokamieltymyksistä; ruokaohjeista; hyvistä ja kalan käsittelyä helpottavista vihjeistä taikka ties mistä niistä ajatuksista, joita juuri Sinulla on kalaruokien suhteen! Mutta tämän muutaman vuoden ylläpitäjäkokemuksella, yltiöoptimismistäni huolimatta, jäytää ajatusmaailmaani epäilys, ettette innostu mukaan lähtemisestä. Kyllä ei lämmitä wanhan miehen mieltä! Miksi ei edes muutama olisi rohkea ja lopettaisi tämän tälle seutukunnalle ominaisen vaitiolon ajatuksistaan? Saa täälläkin kommentoida nimettömänä, niin kuin teette Salkkarin tekstaripalstallakin! Mutta myös reilusti nimellä.

Ja niitä Sinun (läheistesi ja tuttavien mahdottoman hyviksi kehumia) ruokaohjeita täällä julkaistaisiin enempikin kuin mielellämme. Joko blogiin liittyvänä kommenttina taikka lähettämällä sellaisia minulle blogin ylläpitäjänä sähköpostissa (
timo.luhtavaara@gmail.com) ja nekin joko nimellä taikka anonyyminä. Ihan kuin syötiksi pistän tähän linkin tällaiseen kalaruokasivustoon – klikkaa kurkistamaan, mutta palaa lukemaan tämä loppuun:


Se on ns. suljettu ryhmä SYÖDÄÄN KALAA, mutta siihen pääsee jokainen halukas kalaruuan ystävä jäseneksi tuon sivuston ylläpitäjän kautta ja seuraamaan yli 1600 jäsenen mielipiteitä, ohjeita ja ajatuksia kalaisuudesta. Ilmaiseksi ja kaikkea sen tarjontaa hyödyntäen. Tarkkasilmäisemmät löytänevät sieltä joskus allekirjoittaneenkin eriön keittokomerossa kokkailtuja.

 

Vuoden alussa esittelemäni lohisoppa sai reilusti ja ansaitusti huomiota – maistuis ehkä Sullekin. Kokeile vaikka:





Kaiholla menneistä muistelemani kalaruokaohje: Lohisoppa, sellaisena kun sen opin ”pohjoisen pojilta kairoja kierrellessäni”:

Pese ja kuori perunat (mieluiten puikulaa) sekä paloittele valmiiksi, lohesta myös sopivan paksut ja reilusti reilun kokoisia paloja. Kylmä vesi kattilaan, jonne mukaan jokunen maustepippuri (ja jos keittelet sitä kotona, niin kalalientä vaikka kuutiosta) sekä reilusti kookas kokoinen sipuli paloiteltuna. Kun keitoksessa perunat ovat kiehuneet lähes ”suutuntumaan” (niin kuin kokit tuntuvat määrittelevän), lisää nuo lohipalat ja anna kiehahtaa vielä pari-kolme minuuttia. 
Ja sitten se tärkein: lisää keitokseen reilu nokare voita ja jos kattilasi on kookas, niin vielä toinenkin sellainen sekä sipulista leveiksi leikattuja siivuja koko keitoksen peittäväksi kanneksi. Ota keitos haudutuslämpöön kannen alle hetkeksi, että sipuli ennättää pehmetä hiukan (ehkä 5 minuuttia – hiukan lämmönlähteestäsi riippuen – nuotiolta poistettuna hiukan kauemmin siitä, vierelle asetetulla lepuutuskivellä). Sinä aikana pariloi, paahda, halstaroi tai kuten haluat luoda makua ruisleipäviipaleisiin, jotka korostavat sitten makunautintoa aterioitaessa.
Ai että suola? Yleensä sitä kannattaa hiukkasen ripotella lohipaloilla perunoiden kiehuessa ja sitten on syytä koemaistaa lientä, kun sipulitkin ovat pehmentyneet, sitä kun jokaisella on erilainen makukynnys siinäkin asiassa. Mutta ilman ihmeempiä superfoodien kikkailuita – suomalaisen perinteen perusaineista – etkä muuta kaipaa! (Passaa kokeilla muillakin kaloilla, toimii…)

 

Joten nautiskelehan!











lauantai 14. huhtikuuta 2018

Siihen aikaan kun isä mopon osti!


Kun Suomessa oli selvitty sodan jälkeen 1950-luvulle ja ostokorttiaika eli säännöstely oli päättynyt sekä sotakorvaukset oli maksettu, alkoi Armi Kuuselan missivalinnan ja Helsingin Olympiakisojen (1952) jälkeen moni asia  näyttää valoisammalta. Muutaman varakkaamman naapurin pihaan ilmestyi auto. Eläinlääkäri Yrjänäinen sai ammattinsa takia ostaa Kupla-Volkkarin, metsäteknikko Kaupin pihaan ajettiin tuliterä Vauxhall Cresta ja ulosottomies Saarelan pihassa seisoi Ford (ns. mulkosilmä) Taunus 17 M. Taksiyrittäjä Nikkilällä oli Pobeda. Nämä olivat ensimmäiset naapurien uutena ostamat autot.

Motorisoitumisen iso käänne alkoi kuitenkin siitä, kun Tunturi-mopedi tuli markkinoille. Nykyään ”Pappa-Tunturina” hyvin tunnettu sininen/harmaa-värityksinen mopedi tuli tosi tarpeeseen. Köyhempikin saattoi sen hinnan säästää ja vaihtaa polkupyörän mopediin. Liikkuminen nopeutui ja helpottui. Käyttö oli halpaa, vain 2-tahtibensiiniä ja vakuutus, jonka merkkinä takana oli vakuutuskilpi.

Isäni maalarimestari Eemeli Törmä (1893-1970), oli silloin jo yli 60-vuotias, eikä hänellä ollut ajokorttia. Polkupyörä hänellä oli ollut jo nuoresta.


Eemeli ja polkupyörä vuonna 1915

Päivittäinen ajo maalarin työmaille ja kunnan luottamustehtäviin on ollut hyötyliikuntaa. Ei tarvittu siihen aikaa kuntosaleja yms. Pappa-Tunturin lisäksi markkinoille tuli tiuhaan tahtiin monenmerkkisiä mopoja. Yhä useammin mopo porhalsi pyöräilijän ohi. Me pojat, allekirjoittanut ja kaksi vanhempaa veljeäni, puhuimme isälle siihen suuntaan, että mopedi olisi hyvä. Se olisi kuin polkupyörä, jarruttaa voi polkimilla, vaihde on vasemmalla kädellä ja kaasu oikealla. Kaikinpuolin helppoa.

Sanomalehden mainosten perusteella hän tuli siihen tulokseen, että Jawa-mopedin hän hankkisi. Jawaa valmistettiin Tsekkoslovakiassa. Ongelma vain oli siinä, että se piti rekisteröidä moottoripyöräksi ja ajajalla piti olla vähintään traktorin ajokortti. Työväenopistolla oli ajokorttikurssi joulukuussa 1957. Hän osallistui ja sai ajoluvan.

Kun kevät oli edennyt tarpeeksi pitkälle, lähti hän yksin linja-autolla (54 km) Tampereelle Jawaa ostamaan. Helkaman liike oli lähellä Tampereen linja-autoasemaa ja siellä mopoon laitettiin 26.4.958 koekilvet. Sitten hän työnsi mopon linja-autoasemalle ja halusi Jawan linja-autoon kuljetettavaksi Orivedelle. Helkamalla oli tankki laitettu täyteen bensiiniä. Linja-autonkuljettaja ei suostunut nyt ottamaan mopoa kuljetettavaksi. Mikä neuvoksi?

Mysteeriksi on jäänyt se, miten koskaan aikaisemmin moottoriajoneuvolla ajanut vanha mies selvisi ajamalla kotimatkan. Hän oli mennyt takaisin Helkamalle ja siellä ystävällinen myyjä oli opettanut liikkeen pihassa liikkeelle lähdön ja vaihtamisen. Jawassa ei siis ole polkimia, vaan jalkavaihde ja jalkajarru. Sitten tien päälle kotia kohti. Nykyistä Tampere-Orivesi-Jyväskylän tietä ei vielä ollut, vaan reitti oli Tampereen (vanha) keskussairaala-Messukylä-Vatiala-Kangasala-Huutijärvi-Orivesi. Voi olla, että saatuaan kolmosvaihteen päälle, hän ei joutunut kertaakaan matkan aikana pysähtymään? Risteysalueilla on saattanut olla läheltä piti tilanteita? Aikamoinen suoritus.

Jawa on kotipihassa. Koekilvet on jo irrotettu ja myöhemmin hän sai kilvet HU-402. Kirjoittaja myös kuvassa.

Istuin syksyllä 1958 vinttikamarin ikkunan luona lukemassa läksyjäni (?). Ikkuna oli auki ja siitä oli suora näköyhteys 150 metrin päässä olevalle Orivesi-Ruovesi valtatie 66:lle. Alkoi kuulua huutoa tie suunnasta. Heti katsoin kelloa ja tiesin isän tulevan Jawalla näihin aikoihin töistä. Pusero päälle ja pyörällä nopeasti paikalle. Ojassa oli ajaja ja mopedi. Se oli kuitenkin Pappa-Tunturi ja maassa makasi hyvin tuntemani naapurin poika. Juoksin Myllymaan Ellin ovelle ja pyysin soittamaan ambulanssin tai taxin. Kohta Elias Lepola tuli Pobedalla. Sanoin, että ei odoteta ambulanssia, vaan viedään poika kunnansairaalaan. Sinne oli matkaa 2 km. Istuin takapenkille ja muut nostivat pojan varovasti takapenkille niin, että pää oli sylissäni ja oikea käsi pään alla. Hänellä oli kananmunan kokoinen kuhmu takaraivossa. 
Elias Lepolan taxi-Pobeda, jolla poika kuljetettiin sairaalan.
Oli koivu ollut väärässä paikassa – Elias kertoi!

Tämä poika, jonka isällä oli se Kupla-Volkkari, oli tajuttomana pitkän aikaa, mutta toipui ajanmittaan hyvin. Kypärä olisi auttanut tässäkin tapauksessa. Kun sitten sain kyydin sairaalasta kotiin, oli Jawa jo omalla paikallaan ulkorakennuksen seinällä. Kyllä se mopo palveli monta vuotta hyvin ja kosolti on ollut varjelusta, koska isä ei vakavammin kolaroinut eikä loukkaantunut.

Kirjoittaja sai ostetuksi käytetyn Victoria-merkkisen mopon lukion ajaksi. Se oli kätevä ja halpa kulkupeli. Kun lähdin armeijaan syksyllä 1962, annoin sen sisareni pojalle, jolla vuorostaan oli jo mopokuume.
Kirjoittaja ja Victoria

Tätänykyä, vuonna 2018, kuvissa näkyvä ulkorakennus on yhä olemassa. Sisareni tyttären perhe rakensi asuinrakennuksen paikalle uuden. Ulkorakennukseen on tehty moottoripyörien entisöintiverstas. Museorekisterissä on mm. NSU-merkkinen moottoripyörä. 
Viimeksi siellä käydessäni oli isäni Jawa edelleen odottamassa entisöintivuoroaan. Hannu on siirtynyt hiljakkoin eläkkeelle, joten Jawankin vuoro toivottavasti vielä tulee.
                  Eero












keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Kyl mää niin kauhiast ihmettelen, kun…


Jollakin tapaa tutunomainen aloitus kun ollaan jostakin asiasta hämillään, tai ihmetellään jotakin tapausta tai juttua. Usein on kysymys asiasta, jota ei vain purematta voi niellä. Oma minä sanoo ettei tuo tapahtuma voi olla todellisuudessa oikein, kärsiviä on liian monta, paranevatko asiat siitä?

Siitä olen varma, etteivät minun pulinani vie asiaa parempaan suuntaan. Pääsen kuitenkin tätä kautta edes pohtimaan itekseni kuulemaani jutun juurta. Toivottavasti asiasta tulisi esille laajemmalti, silloin tämä tälläkin olisi mahdollisuus edetä ja jopa tuottaa tuloksia. Toivottavasti osaan käsitellä ja ennen kaikkea tuoda sen ymmärrettävästi eteenpäin – pohdittavaksenne.


Silloin joskus, kauan varmaankin sitten, puhuttiin että nuorissa on tulevaisuutemme. Tästä en ole niinkään varma, mutta luulisin niin olleen. Varmasti olisin pitänyt sitä fraasina ja jota käytettiin juhlapuheissa. Enpä muista sellaisia juhlia olleen, johonka meikäpoika olisi kutsun saanut, tuskinpa olisi kutsu edes kiinnostanut. Sanotaan pojan polvestaan parantuneen vai oliko se niin, että pojasta se polvi parantuu, luulen silti sen olevan yhä entisenlaisensa, se polven nivelrikkoineen.  Tosin maailma on niistä ajoista tehnyt kuperkeikan, ja ylöspäin kerien kuitenkin, mielestäni siis parempaan päin. Nyt saadaan tietoa tuutin täydeltä, kuvainnollisesti sanoen. On ne tuutitkin niistä ajoista lisääntyneet,  yli sata “rosenttisesti” ainakin. Jokainen voi mielessään kerrata tuuttien määrää mielessään.


Silloin joskus käytettiin ihan vapaasti lapsityövoimaa, koko perheen oli ponnisteltava miltei varhaislapsuudesta asti työnteon suhteen. Miltei sääntö oli, että työtehtävä ensiksi ja sitten leikit. Sitä en tiedä mitenkä kaupungeissa, mutta maaseudulla ainakin näin toimittiin. Ei tämä mitään närää aiheuttanut, ja aina kakaroista vanhin katsoi nuorempien perään. Ei ollut mitään eskareita, päiväkoteja tai muuta vastaavaa. Tosin ei liialti ollut muutakaan työtä naisille kuin huushollin ja perheen hoito – ei vallan pieni urakka sekään. Kesä aika oli asia erikseen.

Sotaaikana tapahtui vallankumous  työmarkkinoilla. Nuoret miehet oli pakkotyössä eli olivat päivärahalla sotimassa. Sitä en tiedä oliko tuo päiväraha sidottu tupakan hintaan, niinkuin se taitaa olla nykypäivänä. Ehkä silloinkin oli 1:1. Toisaalta siihen aikaan tupakointia opeteltiin kessun avulla. Jopa se sotaherra, herra kersantti, mittasi aikaa kuitenkin tupakoinnin suhteen ohjauksissaan.  Hän antoi määräyksen: “Tupakan mittainen tauko”!

Kukaan ei kuitenkaan käärinyt Salkkarin levyistä sätkää, sellaista olisi polttanut varsin kauan. Kyllä se ”pöllilupi” oli riittävä tauon kesto. Tietysti ison sätkän kanssa vaarana olisi olleet ylityöt ja siitä ei olisi maksettu ylityökorvausta. Edes herra kersantille.

Eräässä teoksessa kerrottiin seuraavanlainen juttu, varmaan ihan tosi sellainen. “Alokas- eli mokujoukkoja johti kersantti; vasen... vasen, kaks kolme…. vasen, vasen kaks... kolme, eli marssittiin tahdissa. Rivistön keskikohdilta kuului reippaasti... ääni vapisten jännityksestä. Herra kersantti, en jaksa enää, voitaisiinko käyttää myös oikeaa jalkaa?” Kirja ei kertonut miten juttu jatkui.

Nykyaika on entiseen verrattuna koulutus painotteinen. Harvempi pääsi ennen yhteiskouluun ja siitä lukioon. Kyse oli rahasta. Ei ollut varaa kouluttaa kakaroitaan ja oppikouluja oli harvassa. Ja niissä oli lukukausimaksut ja kirjat itse ostettava.

Opiskelu on nykyisellään enempi yleistietoon tähtäävä, joka luo valmiuksia vaikka mihin. Minusta kuitenkin istutaan niin sanotusti koulun penkillä entisaikoja pidempään. Tällaisella ukolla on mielikuva, että koulun penkiltä päästään lähes suoraan eläkkeelle.  Tosin aika moni kouluttautuu uuteen ammattiin miltei eläkeiässä.  Uusia ammatteja tulee ja perinteisiä ammatteja häviää. Pakko siinä on sitten yrittää – vaikkapa kokonaan uuteen ammattiin. Jos vanha ei enää tuo leipää riittämiin.

Käden taitoja opiskeltiin ennen firmojen omissa ammattikouluissa. Ihan kolmea ensi kuukautta lukuun ottamatta, harjoittelutyöstä maksettiin tunti- tai urakkapalkkaa. Tämä takasi, että neljän vuoden kuluttua oltiin miltei ammattimiehiä. Työn opettajat ja käytännön työharjoittelu oli hyvä tae osaamisesta. Neljä vuotta on pitkä harjoitteluaika. Työrupeaman katkaisi vuosittainen koulun penkillä istuminen. Silloin päntättiin päähän yleistietoa, teknillistä matematiikkaa, konepiirustusta, “metallioppia”. Näyttötyö piti ensiksi “suunnitella”  eli piirtää laudalla.  (Valmis kappale mitattiin ja piirrettiin ikään kuin oltaisiin  itse oltu suunnittelemassa ko. työ.)   Koneistuksen puoli käytti piirustusta hyväkseen kappaletta tehdessään. Minä olin valimon puolella ja siellä valmistin valamalla Stokers-hiilensyöttäjän runkokappaleen.

Nym mää vast hämmästyny olen, ihmettelen, että milloin pääsen asioist oikein alkuperäiseen asiaani. Nyt koetan kirjoittaa varsinaisesta ongelmasta. Perheyhteisöni nuorin joutuu hakemaan uutta asumismuotoa. Nykyinen asunto täytetään uusilla asukkailla eli oppilailla syksyllä. Asia on ollut tiedossa, mutta tiedossa on korkeat vuokrat. Vasta ammattiin valmistunut ja tietenkin matala palkkainen “työharjoittelija” ei ole ehtinyt tienata (kauniisti sanoen) ei vielä paskankaan vertaa. Hyvä puoli asiasta on, että niinsanottu koeaika on taakse jäänyttä elämää. Palkka on samalla jonkin verran korkeampi kuin ihan noviisilla. Näin olen ymmärtänyt asian olevan.

Kuten kerroin, yliopistokaupungin vuokrataso on haasteellinen eli korkea. Sopivan kokoisilla vuokra-asunnoilla eli kaksioilla on kysyntää, mutta tarjonta niukan laista.

Yritin neuvoa poikaa hankkimaan itselleen omistusasunnon. Sellaisen jossa olisi oma lupa ja pankin tupa. Koetin järkeillä pojan maksavan vuokraa ja samalla lyhentyisi asunto velka määrätyllä summalla. Jotakin tämän suuntaista yritin laittaa tyrkylle. Ehdotukseni kuulemma olisi ihan hyvä, mutta sen toteuttamiseen on esteenä kuulemma niin yksinkertainen juttu kuin puute. Selkokielellä rahan puute. Sillä vastapuolella kuulemma sitä on, mutta kun hänelläkin sitä täytyisi olla. 


Jos oikein ymmärsin asian, niin joku Finanssivalvonta ja pankit ovat sopineet, että ensiasunnon ostajalla on oltava 5 % käteistä asunnon hinnasta laskien. Edelleen jos olen oikein ymmärtänyt tämä Finanssivalvonta on ostanut itselleen kaupungin kaikki kaksiot. Siitä en tiedä kuka kaksiot on omistanut, mutta ihan niinkuin ainakin kaikki kaupungin omistuksessa olleet asunnot. Pankki on tietämäni mukaan “siunannut” kaupat, toiminta on yhteisesti sovittua.


Nyt ei voi muuta sanoa kuin “SUS SIUNATKOON” tai miten se menee. Jos näin on niin nuoret saavat entistä “arvokkaampia” kaksioita. Velkarahaa tarvitaan entistä enemmän.  Entisen opiskelijan oman asunnon osto lykkääntyy. Samalla lykkääntyy moni muu asia. Mielestäni tämä viimeinen kohta nuorten asunnon rahoittamiseksi vaatisi asiantuntevaa mielipidettä ja kannanottoa, tai ainakin mielipiteitä olisi mukava lukea.

En tiedä mitenkä täällä Salon alueella asiat ovat. Ostetaanko varastoon osakehuoneistoja. Kuinka tiukkoja pankit ovat tuon 5% omavastuun suhteen. (Te, joilla on enemmän ja parempaa tietoa, niin valistaa minuakin!)
                                                                                    Niilo














lauantai 7. huhtikuuta 2018

Minä ensiksi


Lunta saatiin tässä tuonnoinkin hiihdettäväksi asti. Mikäs sen mukavampaa kun päästiin elämään  niin sanottua talviaikaa konkreettisesti. Lasten kurahousut sai vaihtaa vähäksi aikaa talvisiin asuihin. Saman tien lapset pääsivät mieluisan työnsä ääreen – temmeltämään  lumessa.

On noilla ilman aloilla merkittävä vaikutus tuonne tyhjään pääkoppaan. Nyt minulla on tietoa tästä pääkopan tyhjyydestä. Olin tuolla lännen suunnassa oikein sellaisessa kuvauksessa jolla tämä asia todettiin. “Ei kuulemma mitään ollut, täyttä tyhjää vain”.  En minä ihan sanatarkasti muista tätä suullista ilmaisua, mutta ihan ymmärrettävästi  asian näin ymmärsin, tyhjä mikä tyhjä, kuitenkin.

Poikkesin varsinaisesta asiasta tämän muistelemista herättäneen kevätsäätilan ansiosta. Lunta oli maassa ihan ladun tekoon asti. Joku aika sitten katselin kun pariskunta suksia kantaen tuli tuohon näkösälleni avautuvan ladun päähän.  Vielä suksien kiinnitys hiihtojalkineeseen ja sitten menoksi. Nuorelta parilta hiihtäjät vaikuttavat, ovatko vakituisessa parisuhteessa, vai asuvatko molemmat tahollaan. Mistäpä sen ikkunan takaa katselemalla tietäisi.

Itse asiassa minua kiinnostaisi se kumpi ottaa hiihtoreissun johdon käsiinsä, eli kumpi hiihtää edellä. Näillä ladunpätkillä sillä ei ole suurtakaan merkitystä, kumpi johtaa, kumpi sanelee vauhdin, kuka heiluttaa tahtipuikkoa. Tuolla Lapin maisemissa sillä on suuri merkitys porukan jaksamisen kannalta. Sinne mennään jonkun olennaisen syyn takia harrastamaan liikuntaa. Syitä Lapin hiihtoreissuihin on moninaisia. Ensimmäinen vetonaula on kohde itse. Sen jälkeen tulee tulee…. no en minä tiedä, olisiko se kuuluisa Lapin henki, tai olisiko vaikka.... ei niitä voi luetella.

Jos juuri Sinä tunnet olevasi henkilö, joka hiihtää keulilla valmiilla ladulla, niin lähde ylpeyden- ja voimiesi tunnossa johtamaan katrastasi – ja keulille. On se niin mukava kun pystyt väsyttämään katraasi ensimmäisellä viidellä kilometrillä. Sinulla sitä voimia riittää ihan näytökseen asti. Odottelet porukkaasi,  kun nämä vihdoin, “kieli vyön alla”, tavoittavat Sinut, olet jälleen valmis johtotehtäviin. Kun katraasi sai juuri mehupullot ulos repuista, juodakseen, nauttiakseen luonnosta, Sinä johtotähti, Sinä olet jo kaukana.

Tämä on erään eräoppaan karrikoitu muistiini perustuva kuvaus siitä mitenkä eräoppaan ei tulisi menetellä kun hiihdellään yhdessä.  Porukan vauhdin säätelee sen heikoin lenkki. Lapin hangilla on runsaasti opastettuja reittejä joidenka vetäjinä ovat siihen koulutetut oppaat. Oppaina saattavat olla Lapissa lomaa viettävät henkilöt tai sitten eläkeläinen, jolla on kertynyt käytännön kokemusta.

Kannattaa uskoa, jos opas kehottaa pukeutumaan tuulen pitävään asuun. Jos viivyttelet, niin pukeutuminen voi olla myöhemmin hankalaa. Puseron hihat pyrkivät johonkin kaukaisuuteen myrskyllä. Kummasti hyvät ladut katoavat edestäsi.

Isät, Äidit, Mummit ja Vaarit. Noilla hiihtoladuilla heikommat hiihtäjät suksivat edellä ja perää pitää “huoltohiihtäjä", jonka repusta löytyy suksivoiteista juomiin ja energian täydennys lähteitä.  Ei kannata panostaa yhteen hiihtoretkeen. Hiihtoretket luovat hiihdosta harrastuksen, jota kukaan ei kadu. Jälkikäteen, jaksettuaan asetettuun tavoitteeseen!

Lapset väsyvät nopeasti. Ei niinkään fyysisesti, mutta psyykkisesti kylläkin. Yksitoikkoisuus on se väsyttävä tekijä, mutta se on voitettavissa vaikkapa reippaalla alamäellä. Hiiren, päästäisen, oravan, ristihuulen eiku jäniksen jälkien tutkiminen piristävät kummasti.  Akan jäljet on myös hyvä korjata tuoreeltaan.

Kysynkin mistä on kysymys kun ”akan jälkiä korjataan”?


Palkintona omatoiminen ja ihan ilmainen hiihtoretki Märynummelle seuraavilla lumilla.

                                                                           Niilo


















keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

543210


Suomi juhli juuri 100-vuotista itsenäisyyttänsä. Tänä vuonna muistelimme 100 vuotta sitten (27.1.) tapahtuneita murheellisia aikoja. Ensi vuonna 1. kesäkuuta on kulunut 100 vuotta itsenäisen Suomen alkoholipolitiikan eräästä merkkipäivästä.

Tämä kummallinen maa Pohjolan perukoilla, jossa suopotkupallon pelaajat erätauolla istuvat muurahaispesään tussut ja pallit paljaina lisätäkseen äksöniä toiselle puoliajalle, ei muka tullut toimeen alkoholijuomien kanssa! Tämä kansa ampuu itseään jalkaan ja säätää kieltolain (1.6.1919-31.12.1931). Ja ainoana maana Euroopassa. Yhtä kahjo maa oli Amerikan Yhdysvallat (kahjoja on siellä nykyisinkin). Elliot Ness ampui konetuliaseilla koko salakapakan väen sileäksi alkoholin anniskelun takia. Samantapaisia uutisia tulee sieltä nykyisinkin, mutta muusta syystä.
Kieltolaki-vihkosen kansi


Kieltolaki epäonnistui surkeasti. Sen piti suojella nimenomaan maaseudun asukkaita ja työväestöä viinan kiroilta. ALKO sai tehtäväkseen hoitaa monopolina alkoholin valmistuksen ja myynnin harvoihin tarkoituksiin.

Mitä tapahtui kieltolain aikana?
Pontikan tiputtelu metsien suojissa lisääntyi. Varsinainen alkoholikauppa siirtyi nopeasti pirtun salakuljettajille. Pirtua sai halvalla Virosta ja Puolasta. Ehkä kuuluisin salakuljettaja on laulaja Dannyn isoisä Algot Niska. Irwin Goodman lauloi, että ”Kansalla oli kaamea jano ja että juotavaa sai heimoveljiltä”. Eräänäkin vuonna salakuljetettiin miljoona litraa pirtua Suomeen. Ensin laivalla rannikolle, sitten moottoriveneillä saaristoon ja sieltä maihin. Kekseliäisyys oli huipussaan.
”Hauki” eli pirtutorpedo (noin 1000 l)
kuvattuna Salonjoen rannassa. Takana
Kärjen talo hyvin tunnistettavissa

Koskaan ei maaseudulla alkoholin tarjonta ole ollut runsaampaa, kuin kieltolain aikana. Ryysyrannan Jooseppikin ryyppäsi pontikkaa nimismiehen kanssa saunassa kaikessa sovussa. Halpa Viron pirtu romahdutti hinnat tällaisilta kotipolttajilta, jos siitä yritti ansiota saada. Poliisit olivat lopen kyllästyneitä jahtaamaan salakuljettajia. 
Kokkilan rannassa jäi Teuvo Tuliniemen
        haaviin melkoinen erä kanistereita.

Salon Seutu oli yksi pirtun salakuljetuksen keskuspaikkoja, mm. Vuohensaari mainitaan näissä historioissa usein. Ennen kieltolakia vuonna 1894 Salo oli oluenkulutuksessa Suomen ykkönen. Salon Markkinat olivat maankuulut viinan salakaupasta ja tappeluista. Pontikankeittoa esim. vuonna 1922 harrastettiin erikoisesti Perttelissä, Kuusjoella ja Kiikalassa (kuten nykyisinkin?).

Äänestys 30-31.12.1931
Lopulta lain kumoaminen katsottiin välttämättömäksi. Keväällä 1931 NAISET alkoivat kerätä nimiä adressiin presidentti P.E. Svinhufvudille lain kumoamiseksi. Metoo. Yhdessä kuukaudessa kerättiin 120 000 nimeä! Eduskunnan puhemies Kyösti Kallio oli vastaan, mutta J.K. Paasikivi oivalsi alkoholiveron tarpeellisuuden.

Löysin isäni Eemeli Törmän (1893-1970) papereista ”Kieltolaki”-vihkosen ja aitoja kahdenvärisiä äänestyslippuja. Vielä oli sanomalehtileike, jossa oli kuva äänestyspaikalta. Hän oli Oriveden kunnanvaltuuston puheenjohtajana järjestämässä tätä äänestystä.
Äänestyspaikka. Isäni etualalla oikealla.

Eduskunta ei kyennyt päättämään lain kumoamisesta. Se siirsi päätöksen kansalle. Tämä oli ensimmäinen kansanäänestys. Toinen oli vasta se, kun äänestettiin EU:sta.  Miehillä ja naisilla oli eriväriset äänestysliput. Naisilla punaiset, miehillä ruskeat.
Äänestysliput

Äänestystulos oli todella selvä. 70.6 % äänistä annettiin lain kumoamisen puolesta. Salossa peräti 86,5 %, niinpä tietenkin!

Entäs sitten?
Pitkäripaisten ovet avattiin 5.4.1932 klo 10. Siitä tulee tämän jutun otsikko. Oy Alkoholiliike Ab alkoi tahkota rahaa alkoholiverona valtion kassan ”mustaan aukkoon”. Näin vielä tapahtuu 86 vuotta myöhemminkin. Maalaiset joutuvat hakemaan väkevämmät juomat kaupungeista vielä tänäänkin. 

Holhoaminen jatkuu. Vuonna 1943 viina pantiin kortille (sota-aika). Viinakortti oli sosiaalisen tarkkailun väline vv. 1946-1971. Esim. vuonna 1947 viinakortteja oli 1,2 miljoonaa kpl. Myyntikiellossa oli noin 50 000 asiakasta.

Allekirjoittanut haki 18.12.1967 viinakortin Alkon (Slo) Vilhonkadun myymälästä, joka oli nykyisen kirjaston kohdalla. Isäni viinakortti oli voimassa 50 kilometrin päässä Tampereella Rautatienkatu 20:ssa, Tpe 2. Lääkäri sanoi Tampereen keskussairaalassa tehdyn leikkauksen jälkeen, että juo joka päivä Arvo Ylpön reseptin mukainen kananmuna-konjakkitoti, jotta voimistut takaisin töihin! Siinä meni kokonainen työpäivä, kun haki Frapin konjakkia totia varten Tampereelta! Kyllä oli hyvä luontaislääke.
Kaksi viinakorttia
                                                                                    Eero

P.S. Näin sata vuotta myöhemmin maitokauppoihin ilmestyi ilman suurempaa kohua pari %:ia väkevämpiä juomia, kuin ennen! Tallinnan risteilyjen melkein ainoa kannustin on halvempi alkoholi ”Superalkoissa”. Mitenkähän matkailun kävisi, jos Suomesta saisi ostaa samalla lailla maitokaupasta halpaa viinaa, kuin Tallinnassa. Tai Keski-Euroopan maissa? Utopiaa, ei meidän pää sitä kestäisi!















lauantai 31. maaliskuuta 2018

Sauvakävely



”Voi jummi mihis oot sukset jättäny” tai "onko hyvä luisto" olivat sauvakävelyn tullessa ”ns muotiin”. No lasten suksisauvoilla ensimmäiset kilometrit sitten ”hiihdinkin”. Ja silloin jo huomasin kuinka hyvä on kävellä niillä yli 20 vuotta takaperin. 

No se oli kun asuin tuolla maalla siellä oli kiva kiertää mettälenkkiä ja vähän vaikka oikein metsässä kävellä. Pääasiassa kuljin tuttuja teitä, mutta joskus teki mieli mennä oikeen metsään ja siellä sai hiukan vastusta, kun piti hyppiä juurien ja kantojen yli. Välillä oli ajokoira sidottu vyötäröllä, ja hihna oli  5 m pItkänä niin sai hiukan vapaammin Juosta.  No eihän meikäläinen nyt ajokoiran kans mitään juossut,  mutta pääsi koira välillä ”tuulettumaan” sieltä tarhastaan.   Olimme hyviä kavereita sen koiran kanssa.

Mutta se sauvakävely, sitähän meinasin kehua kuinka ”hyvä keksintö” ne ovat. Silloinen miesystävä päätti ostaa mulle ihan oikeat kävelysauvat joululahjaksi ja hyvin ovat ”palvelleet” vieläkin niiden avulla lähden kävellen lenkeille. Mitä nyt on kärki pari kertaa mennyt poikki ja kesätassuja on jonkun joutunut ostamaan.

Nyt talvella olen katsellut jonkun kävelyä sauvoilla, jäätä jalkakäytävillä. Huh, en ole sitten kehdannut kysyä henkilöiltä, että tietävätkö he, että niistä saa sen tulpan pois Ja kesäksi taas takaisin.  Olisi paljon turvallisempaa kävellä.

Monet kaatumiset ovat sauvat estäneet, kun niillä saa hyvin tukea. No onhan sitä sit ”maatakin syleilty” muutaman kerran. Mutta ylös vaan ja matka jatkuu.

En antaisi sauvoja pois, ovat kyllä niin hyvä apuväline, vaikka ei niitä varsinaisiin apuvälineisiin lasketakaan. Ei muuta kuin lisää kilometrejä…
                                                Sisko














keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Mökkimuistoja: Sieniretki

Minulla oli käytettävissä ystäväperheen kesämökki Padasjoen Neroskulmalla viiden kesän ajan. Noihin vuosiin sisältyy lukuisa määrä muistoja. Metsän keskellä sijainneella mökillä oli marjastus ja sienestys mieluisaa syyskesän puuhaa.


Eräänä syyskuun aamuna lähdin kylätietä kävelemään Soneran mastolle päin. Mastolle vievää tietä pääsee mukavasti sienimetsän aarteiden viereen. Kylätiellä tuli mökkinaapuri vastaan melkein tyhjän sienikorin kanssa. Hän ei ollut löytänyt kuin muutaman kangassienen ja yhden pienen kantarellin. En tuosta lannistunut, vaan jatkoin matkaani. Maastossa oli harvakseltaan kärpässieniä ja madon syömiä haperoita. Samoilin syvemmälle metsään, kunnes huomasin olevani keskellä keltaista aarreaittaa. Kantarelleja oli keltaisenaan joka puolella. Siinä samassa puhelin soi, puheenjohtaja Pirjo soitti jostain asiasta. En oikein osannut puhua, kun olin pakahtumaisillani luonnon aarteiden keskellä. Puhelu päättyi ja aloin keräillä noita keltaisia aarteita koriini. Minä keräsin ja keräsin ja kori vähitellen täyttyi. Kun koriin ei enää mahtunut, aloin kääntyä pois lähteäkseni. Mutta… entäs jos se mökkinaapuri tulee vastaan ja näkee mitä minulla on korissa? Silloin minun satumainen kantarellipaikkani paljastuu. Niinpä tein päätöksen, että jatkan matkaa metsän halki toiselle tielle. Siellä sitten olin tarkkana, ettei kukaan näe mistäpäin olen tulossa. Pääsin palaamaan mökille paljastamatta salaista aarreaittaani.

Kaikki sienestäjät tietävät, miten pieneksi isokin sienisaalis menee, kun sen valmistaa ruuaksi. Sain kuitenkin tuosta sienikorillisesta muutaman aterian talven varalle. Useimmiten laitan kantarellit ja suppilovahverot seuraavalla reseptillä;


Speltti-sienilisäke
  • 2,5dl spelttisuurimoita (spelttihelmiä)
  • 5dl vettä
  • 1-2 kasvisliemikuutiota
  • 2 rkl rypsiöljyä tai oliiviöljyä
  • 1 iso sipuli silputtuna
  • 1 porkkana pieninä kuutioina
  • 10g kuivattuja sieniä liotettuna (tai ryöpättyjä sieniä pakasteesta n. 100g)
  • soijakastiketta maun mukaan
  • ½- 1dl tuoretta persiljaa silputtuna tai 1 rkl kuivattuna

Paahda spelttisuurimoita kuivalla paistinpannulla muutaman minuutin ajan huolellisesti sekoittaen. Kaada sitten sekaan vesi ja kasvisliemikuutio. Keitä speltti kypsäksi noin 25 min.

Lorauta paistinpannulle öljyä ja paistele siinä viitisen minuuttia sekoitellen sipulisilppua, porkkananpalasia ja sieniä. Kaada mukaan kypsät spelttisuurimot ja sekoita. Kypsennä vielä liedellä, kunnes kaikki neste on haihtunut. Tarkasta terveellisen lisäkkeen maku, lisää soijakastiketta ja persiljaa makusi mukaan. Tämä runsaasti kuituja ja D-vitamiinia sisältävä lisuke voidaan tarjota vaikkapa (härkä)papukastikkeen ja soijarouhepihvin kera. Resepti on alun perin Ruohonjuuri-ravintolasta.

Mitään papukastiketta en ole speltin kanssa kokannut, lihapullat maistuvat vielä paremmalle. Löysin spelttisuurimot ruokavaliooni Tallinnasta Olde Hansa-ravintolasta, jossa kerran illastimme työporukan kanssa.
Eila